Levinnyt syöpä voidaan tulevaisuudessa lääkitä

Etäpesäkkeitä muodostanut syöpä on usein parantumaton, ja levinneen syövän hoitaminen on lääketieteessä yhä ratkaisematon ongelma. Tehokkaiden hoitokeinojen kehittäminen edellyttää perustavanlaatuista ymmärrystä siitä, miten etäpesäkkeet kasvavat erilaisissa kudoksissa.

Julkaistu 4.4.2024
Teksti: Mitro Miihkinen
Kuva: Shutterstock
Toimitustyö: Viestintätoimisto Jokiranta Oy

 

Syöpä on kokoelma sairauksia, joissa normaalin kudoksen solut muuttuvat pahanlaatuisiksi ja alkavat kasvaa hallitsemattomasti. Syöpäsairauksilla on myös muita tunnusmerkkejä, joista vakavin on etäpesäkkeiden muodostuminen eli taudin leviäminen muihin kudoksiin. Vaikka nykyään yhä useampia syöpätauteja pystytään hoitamaan tehokkaasti, levinneen syövän hoitaminen on aina ongelmallista ja edelleenkin ratkaisematon lääketieteellinen ongelma.

Syövän leviäminen on yksilöllistä ja riippuu monesta tekijästä, kuten taudin tyypistä. Osa syöpätaudeista, kuten iholla esiintyvä tyvisolusyöpä, ei juuri koskaan muutu etäpesäkkeelliseksi sairaudeksi. Toisaalta esimerkki tehokkaasti leviävästä syöpätaudista on haimasyöpä, joka on usein etäpesäkkeellinen jo silloin, kun tauti todetaan ensimmäisen kerran. Loput syöpätaudeista asettuvat etäpesäkkeiden muodostamisen suhteen näiden kahden syöpätyypin välimaastoon. Kuitenkin esimerkiksi rintasyövässä 30 prosenttia potilaista sairastuu etäpesäkkeelliseen sairauteen jossain elämänsä vaiheessa, jopa kymmenien vuosien päästä.

Tulevaisuudessa meitä voi odottaa maailma, jossa etäpesäkkeitä vastaan on olemassa tehokkaita, parantavia lääkehoitoja. Muutamaa harvaa tapausta lukuun ottamatta näin ei kuitenkaan vielä ole – tämän vuoksi tarvitsemme etäpesäkkeiden lääkinnälliseen hoitoon tähtäävää perustutkimusta.

 

Syöpäsolu pyrkii sopeutumaan

Syöpätaudit nimetään sen perusteella, mistä kudoksesta tauti on saanut alkunsa. Tämän nimeämisperiaatteen mukaisesti esimerkiksi rintasyöpä on nimenomaan rintakudoksesta alkunsa saanut sairaus. Taudinaiheuttajasolut eli syöpäsolut voivat kuitenkin lähteä liikkeelle kudoksessa: ne ryömivät aktiivisesti kudoksen sisällä ja päätyvät lopulta esimerkiksi verisuonistoon ja sieltä veren virtauksen mukana muihin elimistön kudoksiin, kuten keuhkoihin.

Keuhkoihin kulkeutumisen jälkeen syöpäsolu ei aina pysty kasvamaan, sillä kudostyyppi on sille vieras eikä tarjoa samanlaista kasvuympäristöä, johon solu on tottunut. Tämän vuoksi suurin osa syöpäsoluista ei onneksi koskaan pysty kasvamaan etäpesäkkeeksi saakka. Kolikon kääntöpuolena on kuitenkin se, että etäpesäkkeen kasvuun vaaditaan aluksi vain yksi solu.

Etäpesäkkeen muodostusta voidaan ajatella myös lajien evoluutioteorian kautta. Evoluutiossa ympäristön paineen eli esimerkiksi ravinnon saatavuuden tai saalistajien kautta lajeissa tapahtuu adaptiivisia muutoksia, jotka johtavat lajien sopeutumiseen ja parempaan menestymiseen tietyssä ympäristössä. Tarpeeksi suuret sopeumat voivat aiheuttaa myös lajiutumista. Tällöin syntyy uudenlaisia lajeja, joilla on alkuperäisestä lajista poikkeavia piirteitä ja käyttäytymistä.

Samaa ajattelumallia voidaan soveltaa etäpesäkkeisiin ja niiden muodostusprosessiin: matkalla alkuperäisestä kasvaimesta etäpesäkkeeksi syöpäsolu joutuu kohtaamaan useita haasteita, joita vastaan sen on adaptoiduttava. Tällaisia haasteita voivat olla muun muassa kehon immuunipuolustus seä resurssien eli esimerkiksi ravinteiden saatavuus.

 


Muiden eliöiden tapaan apinat ovat syntyneet lajiutumisen seurauksena. Myös syöpäsairauden leviämistä voidaan ajatella evoluutioteorian ja lajiutumisen kautta.

 

Lääkekehitys tarvitsee perustutkimusta

Miten erilaisia etäpesäkkeiden solut sitten ovat alkuperäisiin verrattuna – tapahtuuko matkalla alkuperäisestä kasvaimesta etäpesäkkeeksi niin sanottua lajiutumista? Todennäköisesti kyllä, sillä etäpesäkkeet harvoin reagoivat tehokkaasti samoihin syöpälääkkeisiin, jotka ovat alkuperäisen kasvaimen soluille äärimmäisen tehokkaita. Tämän ajatusketjun tueksi on esitetty todisteita, joissa etäpesäkkeiden on osoitettu esimerkiksi ilmentävän erilaisia geenejä alkuperäiseen kasvaimeen verrattuna. Tuhannen taalan kysymys onkin, miten tämä eriävä geenien ilmeneminen mahdollistaa etäpesäkkeiden kasvun ja miten kasvua saataisiin hidastettua uusien lääkemolekyylien avulla.

Sakari Alhopuron säätiö tukee etäpesäkkeiden kasvumekanismien ymmärtämiseen tähtäävää perustutkimusta. Lopullisena päämääränä on terveempi maailma ja etäpesäkkeellisten potilaiden onnistunut hoito. Jotta tämä olisi mahdollista, tarvitaan vuosien perustutkimusta ja parempaa ymmärrystä etäpesäkkeiden kasvumekanismeista erilaisissa kudoksissa.

 

 

 

 

Mitro Miihkinen työskentelee Helsingin yliopistossa Suomen molekyylilääketieteen instituutissa osana Tero Aittokallion johtamaa systeemilääketieteen tutkimusryhmää. Miihkinen valmistui solubiologian ja lääkekehityksen tohtoriksi Turun yliopistosta vuonna 2021, minkä jälkeen hän on omistautunut etäpesäkkeiden kasvun tutkimiselle yhdistelemällä sekä kokeellisia että laskennallisia tutkimuskeinoja. Miihkisen tutkimus lisää tietoa etäpesäkkeiden toiminnasta sekä niille sopivista lääkkeistä ja kehittää uusia laskennallis-kokeellisia työkaluja avoimesti muiden tutkijoiden käyttöön.

 

 

 

Lue lisää