Julkaistu: 28.8.2021
Kirjoittaja: Ilppo Vuorinen / Sakari Alhopuron säätiö

Saaristomeri alkoi rehevöityä jo 1960-luvun alussa laivaliikenteen lisääntyessä. Tuohon aikaan ihailimme rantakallioilta Neste Oy:n suuria tankkereita, jotka tulivat kerran viikossa Naantaliin täysinä ja poistuivat tyhjinä. Toisena seurannan kohteena olivat laivaston alukset: Nuoli-veneet, fregatti Matti Kurki sekä myöhemmin saattajat Uusimaa ja Hämeenmaa sekä kalustolautat, jotka maanantaisin suuntasivat merelle ja tulivat loppuviikosta takaisin. Vesi oli kirkasta ja Saaronniemen edustalla kasvoi rakkolevää. Sitten alkoi ruotsinlaivojen liikenne ja vesi samentui yhä useammin ohi ajavien laivojen aallokosta. Ruovikko ilmestyi uimapaikalle, ja rakkolevä sekä ahvenet hävisivät kallioisilta rannoilta.

Merentutkijoiden havaintojen mukaan rehevöitymistä havaittiin koko Itämerellä. Itämeren kansainvälinen suojelutoiminta sai alkunsa, kun Itämeren kansainvälinen suojelukomissio perustettiin – komissio sai toimipaikkansa Helsinkiin 1970-luvulla. Alkutöikseen komissio luokitteli Itämeren ympäristöongelmat niiden sijainnin mukaan niin sanotulle hot spot -listalle. Spotteja eli ongelmakohtia oli kaikkiaan 168, ja niiden joukossa oli muun muassa asutuskeskuksia, teollisuutta ja elintarviketuotantoa.

Vuosien mittaan hot spot -listalta on onnistuttu poistamaan monia ongelmakohteita, mutta Saaristomeri löytyy siltä edelleen – listan ainoana Suomen vesiympäristön kohteena. Saaristomerellä on kyllä tehty mittavia suojelutoimia, lannoitteiden käyttöä on vähennetty ja suojakaistoja perustettu, mutta tästäkin huolimatta Saaristomeren tila on yhä heikompi.

Saaristomeri on turkulaisten asia.

Syyttävä sormi osoitetaan usein maanviljelykseen, vaikka kysymys on laajemmasta kokonaisuudesta. Alun perin ylilannoitus on syntynyt lannoiteteollisuuden holtittomuudesta. Tämä asia ei ole vieläkään hallinnassa tai edes keskustelun kohteena. Vai oletteko kuulleet lannoiteteollisuuden edustajien osallistuvan Saaristomeren ympäristökeskusteluun? Missä ovat Kemiran (nyk. Yara) johdon (tai yritysten) kommentit Saaristomeren tilasta ja arviot keinolannoitteiden osuudesta?

Syitä Saaristomeren ja Suomen luonnon tilaan pitää etsiä ensisijaisesti teollisuudesta. Metsäteollisuus on aikoinaan turmellut Suomen vesiä elohopealla, ja kemianteollisuus on toiminnallaan saastuttanut sekä vettä että ilmaa ja vauhdittanut hyönteiskatoa haitallisilla tuotteillaan, kuten DDT:llä ja sivutuotteena syntyneellä dioksiinilla. Lista on erittäin pitkä.

Nykyisin syypäiden listalle voidaan lisätä myös Euroopan unionin aiheuttamat rakenteelliset muutokset.  EU suosii erikoistumista, minkä vuoksi kasvinviljely ja eläintilat eivät enää kohtaa: eläintiloilla syntyvä luonnollinen lannoite ei enää kulkeudu takaisin kasvien käyttöön kuten vielä 1960-luvulla.

Luonnon tilaan voidaan puuttua, ja siihen onkin puututtu. Metsäteollisuus pakotettiin muuttamaan toimintatapojaan, polttoaineita on kehitetty lyijyttömiksi, DDT ja dioksiinipitoisuudet ovat vähentyneet käyttökieltojen ja muiden säädösten ansiosta. Demokratiassa on keinoja pakottamiseen: se tapahtuu säännöksiä muuttamalla. Niin pitäisi nyt tehdä lannoiteteollisuuden kanssa.

 

Ihmisen turmelema luonto on armoton

Maailmanlaajuinen ympäristön saastuminen alkoi väestönkasvun luomista ongelmista. 1950-luvulla käynnistynyt vihreä vallankumous lisäsi voimakkaasti keinolannoitteiden käyttöä, suosi hyönteismyrkkyjen käyttöä ilman ekosysteemikokeita ja käynnisti tehostetun kasvinjalostuksen. Näillä keinoilla poistettiin nälänhätää mutta ruokittiin samalla nykyistä väestöräjähdystä. 

Ympäristömyrkkyjen ongelmat havaittiin varhain, kun amerikkalainen merentutkija Rachel Carson kirjoitti kirjan Hiljainen kevät, joka synnytti meilläkin ympäristökeskustelun. Täällä kohteena oli metsäteollisuus. Pekka Nuorteva kirjoitti kirjan Elohopea Suomen luonnossa ja hallintokoneistossa. Lakeja muuttamalla metsäteollisuus saatiin luopumaan elohopean käytöstä ja DDT ja PCB:t asetettiin käyttökieltoon. Hyvä niin, mutta teollisuus ei suinkaan lopettanut, vaan lähti kehittämään uusia ympäristömyrkkyjä. Niitä ei edelleenkään vaadittu testattavaksi etukäteen ekosysteemitasolla. Nykyisin meillä on riesanamme niin sanotut ikuisuuskemikaalit, Forever chemicals, eli PFAS (per- and polyfluorinated alkyl substances), jotka ovat täysin synteettisiä. Ne pysyvät luonnossa erittäin pitkään, kasautuvat ravintoketjuissa, aiheuttavat syöpää ja häiritsevät hormoni- ja immuunijärjestelmiä.

Nykypäivän ympäristökeskustelua seuratessa tuntuu kuin mitään ei olisi opittu, vaikka luontokato on jo kaikkien nähtävissä: sadan kilometrin ajon jälkeen auton tuulilasi ei enää ole täynnä hyönteisten raatoja ja hyönteisiä syövien lintujen määrä on vähentynyt. Suomen luonnon kevät on hiljenemässä. Luonnon tilaan liittyvä keskustelu on meillä hyvin rajoittunutta. Saaristomeren ongelmia, hyönteiskatoa ja ilmastonmuutosta pidetään ikään kuin erillisinä ongelmina, vaikka ne liittyvät kiinteästi toisiinsa – kuten kaikki luonnossa. Viimeinen laaja-alainen ympäristökeskustelija oli Pentti Linkola, jonka faktat pitävät yhä, vaikka hänelle tyypillistä vihapuhetta ei pidäkään hyväksyä. Nykyinen kehitys on pakko saada kääntymään nopeasti, tai maailma tuhoutuu silmiemme edessä. Me olemme jo nyt nähneet tuhansien ihmisten menettävän kotinsa ilmastokatastrofin takia. Jos viivyttelemme, ehdimme vielä nähdä miljoonien kuolevan samasta syystä.

Luontokato on kaikkien asia.

Jatkuva talouskasvu on illuusio

Ylikansoituksen tieteellinen tausta todettiin jo 1700-luvulla, kun englantilainen väestötieteilijä Thomas Malthus osoitti, että jonkin populaation eksponentiaalinen kasvu johtaa sen resurssien tyhjentymiseen. Taloudellinen kasvu esitetään säännöllisesti ikään kuin oikeutuksena jatkaa nykyisellä tiellä. Sellaista oikeutta ei ole olemassa. Taloudellisen kasvun jatkamisen mahdollisuus nykyisellä menolla on harhakuva, illuusio.

Suomen luonnon selviytymismahdollisuus tästä vuodesta eteenpäin riippuu siitä, miten ihmiskunta ratkaisee ongelmansa, joista suurin on syntyvyyden säännöstelemättömyys. Siitä puhutaan hämmästyttävän vähän.

Nämä ovat omia ajatuksiani, eivätkä ne välttämättä edusta säätiön näkemyksiä.

 

Lue lisää Suomen luonnon päivästä täältä.

Kuva: Vastavalo / Teuvo Salmenjoki

 

 

Ilppo Vuorinen on professori emeritus Turun yliopistosta. Aktiiviaikanaan Vuorinen teki laaja-alaista ympäristön tilan ja muutoksen tutkimusta. Enimmäkseen hän työskenteli merentutkimuksen parissa, muun muassa Eteläisellä jäämerellä ja Itämerellä. Lisäksi hän osallistui puutiais- ja borrelioositutkimukseen ja ohjasi 2000-luvun alusta vuosittaisia meribiologian kursseja Saaristomeren tutkimuslaitoksessa Seilissä.